Yhteiskuntavastuullisuutta (Corporate Social Responsibility, CSR) on jo joitakin vuosia pidetty tulevaisuuden kilpailutekijänä. Ajan kuluessa helpot tavat toteuttaa tätä muuttuvat oletusarvoisiksi. Myöhemmin ainoa keino saada oikeaa kilpailuetua yhteiskuntavastuullisuudesta, on rakentaa liiketoiminta sen varaan.
Käytännössä se kuitenkin siirtää yrityksen kokonaan toiselle markkinalle.
Osakeyhtiölaissa yrityksen tehtäväksi ja vastuuksi todetaan voiton tuottaminen osakkeenomistajille. Tämä vuodelta 2006 tuleva määräys noudattaa kuitenkin ajatusta, joka on varsin uusi.
Sivujuonne: Osakkeenomistajien voiton maksimointi nousi puheenaiheeksi vasta niinkin myöhään kuin 1970-luvulla. Tarkoitus ei varsinaisesti ollut muokata yritysten toimintatapaa, vaan puolustaa omistajia yrityksen johtoa vastaan.
Yrityksen johto näet operoi yrityksen varoja kuin omiaan, eikä yrityksen omistamisesta konkreettisesti juuri seurannut hyötyä sen omistajille. Toisin kuin nykyään, toimitusjohtajat saattoivat itse valita yrityksen hallituksen, joka kokoontui vain pari kertaa vuodessa ja oli täysin sen tiedon varassa, mitä toimitusjohtaja sille antoi. Tämän seurauksena yritysten omistamiselle ei nähty arvoa ja myös osakekurssit pysyivät matalalla.
Milton Friedman, Michael Jensen ja William Meckling kaikki peräänkuuluttivat osakkeenomistajien voiton maksimointia korjatakseen näitä epäkohtia.
Tämän seurauksena aiemmin palkkatyöläisenä olevan yrityksen johdon palkkiot sidottiin jollain tapaa osakekurssin kehitykseen. Tämä puolestaan on synnyttänyt nykyisen tilanteen, missä lyhytkantaisen kvartaalioptimoinnin myötä yritysjohdon palkkiot ovat nousseet tähtitieteellisiin lukemiin.
Eikä enää pelkästään osakkeenomistajien, vaan myös yrityksen tulevaisuuden kustannuksella.
Globaali yritys on yhtä tuore ilmiö kuin globalisaatio muutoinkin. Ennen kuin maailma oli yhden lentomatkan päässä, yritys oli olemassa vain paikallisesti.
Yritys oli paikallisen viranomaisen vahvistama ja tietyillä mittapuilla myös suojelema. Yrityksen esimuotona oleva kiltajärjestelmä on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa esimerkiksi yhteisön (kaupungin) kaikki suutarit kuuluivat samaan höllään organisaatioon.
Vastineeksi yhteisön palvelemisesta yrityksille myönnettiin oman oikeustoimihenkilön asema ja sitä kautta rajoitettu vastuu. Tämä tapahtui eri maissa eri aikoihin, mutta ajankohta pyörii noin 1400-1600-lukujen tuntumassa.
Aluksi nämä rajavastuuyhtiöt olivat nimenomaisesti valtiota palvelevia kiltajärjestöjä ja sen jälkeen paremmin organisoituja monopoliyhtiöitä.
Suomen nykyinen lainsäädäntö tuntee rajavastuuyhtiöinä vain osakeyhtiön, sekä kommandiittiyhtiöiden äänettömät yhtiömiehet.
Vuonna 2016 vain 44% suomalaisista yrityksistä oli osakeyhtiöitä tai julkisia osakeyhtiöitä.
Enemmistö yrityksistä siis eivät olleet.
Yrityksen tehtävänä ei siis ole tuottaa voittoa omistajilleen. Osakeyhtiön tehtävä se on, jos muuta ei ole sovittu.
Yrityksen tehtävä on palvella yhteisöään.
Yhteiskuntavastuun ohjelmat ja sertifikaatit ovat pelikortteja
Nykyään yrityksiä houkutellaan tai suorastaan pakotetaan milloin minkäkin ympäristösertifikaatin tai ISO-standardin hankkimiseen. Yhteistyökumppanit pitävät tiettyjä sitoumuksia ehtoina jo pelkästään tarjouskilpailuun osallistumiseen.
Joillekin yhteiskuntavastuu on brändimarkkinoinnillinen tempaus. Toisille vapaaehtoinen itsesääntely on pelkkää markkina-aseman suojelemista varsinaiselta lainsäädönnöltä. Joskus itsesääntelystä tulee lainsäädäntöä.
Huonoimmillaan yhteiskuntavastuullisuudesta tulee varustelukierrettä, jossa suurimman edun saa liikkeenjohdon konsultit. Yrityksen kilpailuetu on väliaikainen siihen asti, kun kilpailijalta löytyy sama sertifikaatti. Parhaimmillaan yhteiskuntavastuullisuudesta hyötyy tulevat globaalit sukupolvet.
Paikallinen yhteisö jossa yritys toimii, ei itse sertifikaateista juuri hyödy.
Yrityksen pitää upottaa yhteiskuntavastuu liiketoiminnan perusteisiin
Jotta yritys voisi konkreettisesti saada kilpailuetua yhteiskuntavastuun toteuttamisesta, sen itsensä pitää muuttua. Mikä tahansa sertifikaatti on pelkkä rintamerkki partiolaisen puserossa.
Voidakseni paremmin arvioida yrityksen yhteiskuntavastuullista tilannetta, tein listan eri tavoista, miten yritys voi noudattaa tai luoda yhteiskuntavastuullista liiketoimintaa.
Alkuvaiheessa listaa kyse on enemmänkin potentiaalisten ongelmien tiedostamisesta. Sen jälkeen se siirtyy tasa-arvoa tavoittelevaan mahdollistamiseen.
Vertailun helpottamiseksi, lista käsittelee esimerkkejä näkövammaisten eli tuttavallisemmin sanottuna sokeiden ihmisten kautta:
Yhteiskuntavastuun arviointilista
- emme myy tuotteita, jotka on teetetty sokeilla ihmisillä (vrt lapsityövoimalla)
- meidän myymälässä on osasto josta voit ostaa myös sokeiden ihmisten käsitöitä (vrt reilu kauppa)
- meidän yrityksessä on aina mukana vähintään 3% sokeita ihmisiä (vrt sukupuolikiintiöt)
- meidän yritys ohjaa osan tuloksestaan sokeiden auttamisjärjestöille (vaikkakin lahjoituksia ei virallisesti lasketa yhteiskuntavastuullisuuden piiriin)
- meidän yritys antoi kenkää muutoin hyödylliselle yhteistyökumppanille, joka jäi kiinni sokeiden syrjimisestä (vrt toteutuneet ympäristövahingot tai niiden riskit)
- meidän yritys myy pelkästään sokeiden ihmisten teoksia (Sokeva)
- meidän yrityksen tehtävänä on varmistaa että jokainen sokea lapsi pääsee taidekouluun
Mitä pidemmälle listaa päästään, sitä syvemmällä yhteiskuntavastuun teemat on itse liiketoiminnassa.
Kahdessa viimeisessä kohdassa yhteiskuntavastuu on liiketoiminta. Ero kaupallisen korporaation ja hyväntekeväisyyttä tuottavan edunvalvontajärjestön välillä on häilyvä.
(Harmikseni en nyt löytänyt TED-puhetta, jossa menestynyt mainostoimistoyrittäjä irtisanoi itsensä ja alkoi rakentaa kehitysmaihin hygieenistä wc-verkostoa. Mutta liiketoimintana.)
Jos yritys todenteolla haluaisi saada kilpailuetua yhteiskuntavastuun avulla, se voisi edelleen tuottaa samoja konkreettisia palveluja, mutta sen periaatteessa pitäisi muuttaa missiotaan niin, että yrityksen operoima markkina muuttuu punaisesta siniseen mereen (vrt Blue Ocean Strategy).
Mikä on se yhteisö johon yritys kuuluu?
Yritystä ei konkreettisesti ole olemassa.
Se on pelkkä kollektiivinen sopimus, joka perustuu myytteihin ja tarinoihin. Voimassaolevan suomalaisen myytin mukaan yritys syntyy lainvoimaiseksi, kun siitä tehdään asianmukaisin muodollisuuksin toimitettu sakramentti ylipapin virkaa toimittavalle Patentti- ja rekisterihallitukselle.
Huolimatta 1500-luvun rajavastuulausekkeista tai edes 70-luvulta alkaneesta pörssikurssin optimointihysteriasta, yrityksellä edelleen on kotipaikka.
Ehkä sillä pitäisi olla kotipaikan lisäksi myös kansallisuus.